Pikku Puuma, ihana pieni ketunpoika (3680g, 50 cm) syntyi puuman nopeudella sunnuntaina 7.10! Päästiin kotiin sairaalasta torstai-iltana, eilinen perjantai meni ihan ihmetellessä, ja aika pöllämystyneitä ollaan kyllä vieläkin...

Eli en tiedä, mistähän sitä alottaisi.

Jos vaikka tuosta viikon takaisesta lauantaista, jolloin kävimme päivällä H-P:n vanhemmilla syömässä ja illalla juhlimassa kaverimme tupareita. Tupareissa minulla oli ihan virkeä olo, mutta onneksi älysimme kuitenkin lähteä aika ajoissa (joskus kymmenen jälkeen) kotiin nukkumaan. Unet jäivät siitä huolimatta melko lyhyiksi, neljän aikaan aamuyöstä heräsin vähän omituiseen oloon, vatsassa kiersi ja Puumis potki kovasti. Kuuden aikaan aamulla saattoi jo puhua säännöllisistä supistuksista, vaikkeivät ne mitenkään kipeitä olleet ja ajattelin niiden vielä lakkaavan. Kahdeksaan asti aamulla yritin vielä lepäillä sängyssä, välillä torkahdinkin supistusten välissä ja vasta pikku hiljaa kellon lähestyessä kahdeksaa rupesin ajattelemaan, että ilmeisesti tämä on kuin onkin nyt SITÄ ja Puumis aikoo tosiaan syntyä tänään, ilman mitään ennakkovaroituksia. Soitin Tammisaareen kahdeksan jälkeen ja puhelimessa ollut kätilö kehotti vielä syömään aamupalaa (juu, ei onnistunut), menemään lämpimään suihkuun ja soittelemaan jonkin ajan päästä uudestaan jos supistukset tosiaan jatkuvat säännöllisinä. Jatkuivathan ne, tulivat noin viiden minuutin välein, kovenivat pikku hiljaa ja vähän ennen kymmentä lähdimme isäni kyydillä ajelemaan kohti Tammisaarta (sattui niin sopivasti sunnuntaille tuo synnärille lähtö, että saimme kyydin ja vältimme taksimatkan, josta kyllä sairaalan henkilökunnan mukaan olisi saanut sen Kela-korvauksen).

Ilma oli kaunis ja syksyinen, ajelimme idyllisten maalaismaisemien halki ilman minkäänlaista paniikkia, ja pysähdyimme pari kertaa jaloittelemaan. Supistukset tulivat koko matkan ajan noin viiden minuutin välein, mutta eivät olleet niin kipeitä etteikö olisi pystynyt istumaan autossa. Saavuimme sairaalaan yhdentoista jälkeen ja pääsimme suoraan tilavaan synnytyshuoneeseen, jossa oli suuri amme, keltaiset seinät ja Anne Geddes -kortteja seinällä. Kätilö tutki tilanteen ja kohdunsuu oli jo neljä senttiä auki! Sitten pistin kaikki äitiysjoogan opit käyttöön, yritin pysyä likkeessä ja mahdollisimman rentona, hengittää hyvin myös supistusten aikana, keskittyä vain kulloiseenkin hetkeen ja olla ajattelematta tulevaa kipua. Kävimme vielä vähän ulkona jaloittelemassa ja sitten menin fysioterapiapallon päälle suihkuun istumaan (lauleskelin suihkussa Nuoruustangoa ja norjalaista kehtolaulua että hengitys kulkisi paremmin ja pyörittelin lantiota pallon päällä). Suihkusta tultuani olo oli jo aika kipeä, H-P laittoi kylpyveden tulemaan ja hieroi selkääni ja minä pyysin kätilöltä ilokaasua. Kylvyssä ollessani kuuntelimme H-P:n tekemää synnytys-CD:tä, H-P suihkutti selkääni ja minä vetelin ilokaasua kuin viimeistä päivää. Sitten kaikki sillä hetkellä mieleentulevat luomukeinot oli käytetty, hälytimme kätilön nappia painamalla paikalle ja sain supistusten välissä nipin napin ähistyä haluavani pikaisesti jonkin puudutuksen. Kätilö käski minut ylös kylvystä, tsekkasi kohdunsuun tilanteen ja totesi, että paras puudutus on synnyttää vauva ulos saman tien. Pääsin jotenkuten kiipeämään alas jakkaralle, ja rupesin ponnistamaan. Ponnistusvaihe oli kohtalaisen tuskallinen, karjahtelin ja nojasin selkäni takana istuvaan H-P:hen ja paikalle kutsuttu toinen kätilö yritti auttaa painamalla vauvaa vatsan päältä. Noin puolen tunnin vääntämisen jälkeen, kello 15.50, ulos liukui pieni poika, jolla oli pitkä musta tukka ja sirrittävät mantelisilmät!

Olimme kaikki kolme vähän ällikällä lyötyjä kovasta ponnistuksesta, erityisen hämmentynyt oli Puumis, joka ei ihan heti ymmärtänyt syntyneensä ja kunnon parkaisun sijaan inisi melko vaatimattomasti. Valtavan onnentunteen sijaan mieleni täyttikin yhtä aikaa huoli ja helpotus: vauva oli syntynyt, mutta olikohan sillä kaikki hyvin? Pienen herättelyn jälkeen Puumis kuitenkin avasi silmänsä ja onnistui itkemään ja imemään rintaakin hiukan. Kätilö puhui jotakin adaptaatio-ongelmista mutta vakuutti vauvan olevan kuitenkin ihan kunnossa. Synnytyshuoneessa vietetyn yhteisen hetken jälkeen Puumis vietiin lämpökaappiin yöksi ja me lähdimme H-P:n kanssa hämmentyneinä perhehuoneeseen. Yöllä olin kuolemanväsynyt mutta nukkumisesta ei tullut mitään, kun mietin, miten vauva mahtaa pärjätä yksin kaapissaan.

Onni hulvahti päälle vasta seuraavana aamuna, kun kätilö toi Puumiksen huoneeseemme ja kertoi kaiken olevan kunnossa. Aamiaisen jälkeen synnytyksessä olleet kätilöt toivat meille vielä Tammisaaren erikoisuuden eli juhlatarjottimen, jossa oli kahvia, keksejä, pieni Elysee-kuohuviinipullo ja suomenlippu. Kahvi oli kaadettu mukeihin, joissa luki "Äiti" ja "Isä" ja niillä kippistellessä itkimme koko perhe - nuorimmainen tosin ehkä enemmänkin vatsanväänteitä kuin suurta maailmaantulon onnea... :)