Hei vielä!

Täällä päivät kuluvat taas kerran pikavauhdilla, Puumis kasvaa ja minä kutistun. Ilmoittauduttiin äsken tammikuussa alkavaan vauvauintiin, Puumis lupasi kustantaa koko perheelle yhteisen harrastuksen lapsilisistään. :) Nämä ensimmäiset viikot ovat tosiaan menneet vähän ihmetellessä ja lisäksi meillä on käynyt niin paljon vierailijoita, että ei olla vielä ehditty kaivata sen kummemmin mitään ohjelmaa, mutta nyt mietin, että voisi pikkuhiljaa ruveta katselemaan myös jotain päiväsaikaan tapahtuvaa vauva-aktiviteettia, ehkä voitaisiin  ensi viikolla mennä testaamaan esimerkiksi tuota Hermannin perhekahvilaa. Vauvattomien ystävien kanssa seurustelussa on se hyvä puoli, että saa välillä ajatukset irti pulautteluista ja vaipparumbasta (yksi kaveri esimerkiksi poikkesi tässä viime viikolla ja toi minulle Kumppani-lehtiä ja Kulttuurivihkoja, etten taantuisi ihan täysin ja lopullisesti primitiiviselle tasolle) mutta luulen, että jatkossa voisimme kaivata vähän nykyistä enemmän myös vauvallista seuraa, sellaista jonka kanssa voi hyvällä omallatunnolla puhua vaikkapa siitä kuuluisasta klassikkoaiheesta eli kakan väristä ja koostumuksesta...

Mutta tätä vähän uumoilinkin: nyt kun Puumis on syntynyt, aikaa blogeiluun ei tunnu löytyvän (varsinkaan kun menin lankeamaan tuohon kirottuun Facebookiin...). Eipä sitä kyllä pahemmin jää mihinkään muuhunkaan, päivät humpsahtavat ohitse todella nopeasti ja kohta Puumis on tosiaan jo kuukauden vanha. Kun yövalvomiset ja univelka parin ekan viikon aikana ahdistivat, niin oloa olisi varmaan helpottanut, jos olisin vielä kirkkaammin tajunnut, miten häviävän lyhyen hetken vauva on hentoinen vastasyntynyt ja miten rytmikin pikku hiljaa palaa taas elämään. Puumis näyttää nimittäin jo nyt ihan erilaiselta kuin syntyessään, erikoisen mallinen pitkulainen pää on muotoutunut pyöreäksi ja pituuttakin jäbä oli eilisen neuvolakäynnin mukaan venynyt yli 4 senttiä! Pari bodya onkin jo jäänyt pieniksi, ihan hyvä ettei juurikaan tullut hankittua niitä viiskytsenttisiä... Ja, kuten sanottu, kun Puumis on kasvanut, niin minä puolestani olen pienentynyt nopeammin kuin olisin luullut, imettäminen on kyllä niin tehokasta energian polttoa, että tässä saa syödä melkein kaksin käsin, ettei ihan kuihtuisi kokoon - olenkin aika surutta vedellyt kaikenlaisia herkkuja sen minkä olen imettämisen lomassa kerennyt. Vaikka vauva-aika on varmasti intensiivistä, sitovaa ja raskastakin, se on myös todella ihmeellistä ja ihan erilaista kuin mikään muu ajanjakso ennen tätä on ollut tai tulee olemaan.

Nyt kun Pikku Puuman varsinainen elämä on jo hyvässä vauhdissa, on sopiva aika päättää Puumiksen virtuaalinen elämä. Jäämme seurailemaan aktiivisempien bloggaajien kirjoittelua. Hautomo kiittää! :)

Kiitos onnitteluista!

Ensimmäinen viikko kotona on nyt takana, aika on mennyt ihan siivillä eikä netissä pahemmin ole ehtinyt roikkua. (Ajattelinkin pikku hiljaa lopetella tämän blogin, kun se on jo nyt ollut näin huonolla hoidolla ja ei muuta kuin huononee vaan...) Sairaalasta lähtiessä olo oli vielä todella epävarma, mutta nyt ollaan jo pärjätty aika monet kakkavaipat, navan putsaukset ja imetykset ihan omillamme ja pikku hiljaa on kasvanut luottamus siihen, että saadaan H-P:n kanssa pidettyä Puumis hengissä (ja enimmäkseen jopa ihan tyytyväisen oloisena). Mistään päivärytmistä ei vielä voi puhua, kaikki päivät ja yöt ovat olleet erilaisia, välillä pikkumies on ollut ihan itse tyyneys, välillä taas on ilmeisesti vääntänyt mahaa (tai jotain sinne päin?), välillä on saanut tarjota tissiä puolen tunnin välein ja toisinaan vauva on puolestaan nukkunut jopa neljä tuntia peräkkäin. Omat unet ovat jääneet aika vähäisiksi, mutta ihmeesti sitä vaan jaksaa, kun on näin hyvä syy valvomiseen - olen aika varma, että mistä tahansa muusta syystä (esim. bileet naapurissa/naapurin vauva huutaa kaikki yöt) tällainen valvominen rupeaisi todella rankasti kypsyttämään. Lisäksi meillä on tässä ensimmäisellä kotiviikolla käynyt sen verran paljon vierailijoita, että myös päiväunet ovat enimmäkseen jääneet nukkumatta. Näin ollen ollaankin sitten oltu H-P:n kanssa sellaisessa väsymystilassa, että ollaan esim. kikatettu hysteerisinä kaikenlaiselle kakkahuumorille, mitä onkin viime päivinä Puumiksen ansiosta riittänyt... Eli samalla alkeellisella tasolla ollaan tällä hetkellä koko perhe, röyhtäillään ja piereskellään täällä kuorossa! :)

Vierailut ovat menneet aika samalla kaavalla, viisaat vieraamme ovat tuoneet tarjoilut mukanaan, sitten ollaan keitetty teetä ja istuttu ihan lumoutuneina tapittamassa vauvaa, joka enimmäkseen on ollut aika unelias isäntä ja kiertänyt laupeasti sylistä syliin. En tiedä, miltä vauvamme näyttää muiden silmissä, mutta meistä se on kyllä äidin ja isän pärstät huomioon ottaen siis aivan yllättävän söpö!

Ensi viikko vähän hirvittää, kun H-P menee takaisin töihin ja me jäädään Puumiksen kanssa päivien ajaksi kahdestaan. Nyt tuntuu, että vauva työllistää hyvinkin täyspäiväisesti molemmat vanhempansa. No, kai tässä pikku hiljaa rutinoituu niin, että pystyy esim. pitämään vauvaa kantoliinassa ja tekemään samalla jotain muutakin kuin herkeämättä tuijottamaan pikkutyyppiä.

Juuri nyt en pysty tämän kummempaan kirjalliseen tuotokseen. Olotila on (Rosa Meriläisen sanoin) semmoinen "maitoa rinnoissa ja puuroa päässä".

Pikku Puuma, ihana pieni ketunpoika (3680g, 50 cm) syntyi puuman nopeudella sunnuntaina 7.10! Päästiin kotiin sairaalasta torstai-iltana, eilinen perjantai meni ihan ihmetellessä, ja aika pöllämystyneitä ollaan kyllä vieläkin...

Eli en tiedä, mistähän sitä alottaisi.

Jos vaikka tuosta viikon takaisesta lauantaista, jolloin kävimme päivällä H-P:n vanhemmilla syömässä ja illalla juhlimassa kaverimme tupareita. Tupareissa minulla oli ihan virkeä olo, mutta onneksi älysimme kuitenkin lähteä aika ajoissa (joskus kymmenen jälkeen) kotiin nukkumaan. Unet jäivät siitä huolimatta melko lyhyiksi, neljän aikaan aamuyöstä heräsin vähän omituiseen oloon, vatsassa kiersi ja Puumis potki kovasti. Kuuden aikaan aamulla saattoi jo puhua säännöllisistä supistuksista, vaikkeivät ne mitenkään kipeitä olleet ja ajattelin niiden vielä lakkaavan. Kahdeksaan asti aamulla yritin vielä lepäillä sängyssä, välillä torkahdinkin supistusten välissä ja vasta pikku hiljaa kellon lähestyessä kahdeksaa rupesin ajattelemaan, että ilmeisesti tämä on kuin onkin nyt SITÄ ja Puumis aikoo tosiaan syntyä tänään, ilman mitään ennakkovaroituksia. Soitin Tammisaareen kahdeksan jälkeen ja puhelimessa ollut kätilö kehotti vielä syömään aamupalaa (juu, ei onnistunut), menemään lämpimään suihkuun ja soittelemaan jonkin ajan päästä uudestaan jos supistukset tosiaan jatkuvat säännöllisinä. Jatkuivathan ne, tulivat noin viiden minuutin välein, kovenivat pikku hiljaa ja vähän ennen kymmentä lähdimme isäni kyydillä ajelemaan kohti Tammisaarta (sattui niin sopivasti sunnuntaille tuo synnärille lähtö, että saimme kyydin ja vältimme taksimatkan, josta kyllä sairaalan henkilökunnan mukaan olisi saanut sen Kela-korvauksen).

Ilma oli kaunis ja syksyinen, ajelimme idyllisten maalaismaisemien halki ilman minkäänlaista paniikkia, ja pysähdyimme pari kertaa jaloittelemaan. Supistukset tulivat koko matkan ajan noin viiden minuutin välein, mutta eivät olleet niin kipeitä etteikö olisi pystynyt istumaan autossa. Saavuimme sairaalaan yhdentoista jälkeen ja pääsimme suoraan tilavaan synnytyshuoneeseen, jossa oli suuri amme, keltaiset seinät ja Anne Geddes -kortteja seinällä. Kätilö tutki tilanteen ja kohdunsuu oli jo neljä senttiä auki! Sitten pistin kaikki äitiysjoogan opit käyttöön, yritin pysyä likkeessä ja mahdollisimman rentona, hengittää hyvin myös supistusten aikana, keskittyä vain kulloiseenkin hetkeen ja olla ajattelematta tulevaa kipua. Kävimme vielä vähän ulkona jaloittelemassa ja sitten menin fysioterapiapallon päälle suihkuun istumaan (lauleskelin suihkussa Nuoruustangoa ja norjalaista kehtolaulua että hengitys kulkisi paremmin ja pyörittelin lantiota pallon päällä). Suihkusta tultuani olo oli jo aika kipeä, H-P laittoi kylpyveden tulemaan ja hieroi selkääni ja minä pyysin kätilöltä ilokaasua. Kylvyssä ollessani kuuntelimme H-P:n tekemää synnytys-CD:tä, H-P suihkutti selkääni ja minä vetelin ilokaasua kuin viimeistä päivää. Sitten kaikki sillä hetkellä mieleentulevat luomukeinot oli käytetty, hälytimme kätilön nappia painamalla paikalle ja sain supistusten välissä nipin napin ähistyä haluavani pikaisesti jonkin puudutuksen. Kätilö käski minut ylös kylvystä, tsekkasi kohdunsuun tilanteen ja totesi, että paras puudutus on synnyttää vauva ulos saman tien. Pääsin jotenkuten kiipeämään alas jakkaralle, ja rupesin ponnistamaan. Ponnistusvaihe oli kohtalaisen tuskallinen, karjahtelin ja nojasin selkäni takana istuvaan H-P:hen ja paikalle kutsuttu toinen kätilö yritti auttaa painamalla vauvaa vatsan päältä. Noin puolen tunnin vääntämisen jälkeen, kello 15.50, ulos liukui pieni poika, jolla oli pitkä musta tukka ja sirrittävät mantelisilmät!

Olimme kaikki kolme vähän ällikällä lyötyjä kovasta ponnistuksesta, erityisen hämmentynyt oli Puumis, joka ei ihan heti ymmärtänyt syntyneensä ja kunnon parkaisun sijaan inisi melko vaatimattomasti. Valtavan onnentunteen sijaan mieleni täyttikin yhtä aikaa huoli ja helpotus: vauva oli syntynyt, mutta olikohan sillä kaikki hyvin? Pienen herättelyn jälkeen Puumis kuitenkin avasi silmänsä ja onnistui itkemään ja imemään rintaakin hiukan. Kätilö puhui jotakin adaptaatio-ongelmista mutta vakuutti vauvan olevan kuitenkin ihan kunnossa. Synnytyshuoneessa vietetyn yhteisen hetken jälkeen Puumis vietiin lämpökaappiin yöksi ja me lähdimme H-P:n kanssa hämmentyneinä perhehuoneeseen. Yöllä olin kuolemanväsynyt mutta nukkumisesta ei tullut mitään, kun mietin, miten vauva mahtaa pärjätä yksin kaapissaan.

Onni hulvahti päälle vasta seuraavana aamuna, kun kätilö toi Puumiksen huoneeseemme ja kertoi kaiken olevan kunnossa. Aamiaisen jälkeen synnytyksessä olleet kätilöt toivat meille vielä Tammisaaren erikoisuuden eli juhlatarjottimen, jossa oli kahvia, keksejä, pieni Elysee-kuohuviinipullo ja suomenlippu. Kahvi oli kaadettu mukeihin, joissa luki "Äiti" ja "Isä" ja niillä kippistellessä itkimme koko perhe - nuorimmainen tosin ehkä enemmänkin vatsanväänteitä kuin suurta maailmaantulon onnea... :)

Joo, siis ei vielä täältä suunnalta, vaan Tampereelta, jossa opiskelukaverini sai aamulla pojan! Puhuin eilen kyseisen kaverin kanssa iltapäivällä puhelimessa, tuolloin kaverini oli lähdössä Sokokselle shoppailemaan ja tuskaili, ettei vauva luultavasti synny ikinä, vaikka hän on parhaansa mukaan kokeillut kaikkia mahdollisia kotikonsteja käynnistykseen (laskettu päivä oli ollut maanantaina). No mutta mutta, hyvä että saunan, seksin ja siivouksen lisäksi hihasta löytyi vielä neljäs ässä - Sokos! Täytyypä lisätä valikoimiin vastaisuuden (siis ensi tai viimeistään sitä seuraavan viikon) varalle... Vauva oli syntynyt tänään puoli seitsemältä aamulla, eli ilmeisesti homma voi sitten edetä hyvinkin nopeasti, kun niikseen tulee. Iiiik!

Täällä ei tosiaan ole vielä ollut havaittavissa mitään merkkejä siitä, että Puumis haluaisi koskaan muuttaa mahan ulkopuolelle, olo on enimmäkseen ihan suht normaali, ei edes pahemmin supistele tai mitään. Usein sanotaan, että raskauden ensimmäinen kolmannes menee pahoinvoidessa, toinen kolmannes on suorastaan elämän kukkeinta aikaa ja viimeinen kolmannes on jo tukalaa ja erilaisten pikkuvaivojen raskauttamaa. Itse en usko, että raskautta voi pistää tuollaiseen muottiin, omani ei ainakaan ole noudattanut mitään 3-3-3-kaavaa, vaan on edennyt niin, että ensimmäisinä viikkoina raskautta ei huomannut lainkaan, tämän jälkeen seurasi parin kolmen kuukauden pahoinvointijakso, jonka jälkeen elämä on enimmäkseen hymyillyt, tosin toisina päivinä enenmmän ja toisina vähemmän. Nyt loppumetreilläkin on välillä ollut fyysisesti aika raskas olo ja olen ajatellut, että no niin, nyt se alamäki alkoi ja tässä sitä sitten kärvistellään nämä loppuviikot, mutta eikö mitään, seuraavana päivänä olen taas saattanut olla ihan elämäni kunnossa.

Olen viime päivinä vielä vähän viilaillut tuota gradutekelettä, mutta silti aikaa on jäänyt ihan riittämiin myös kaikenlaiseen tössöttämiseen ja kärsimättömään pyöriskelyyn. Olen lisäillyt ja poistanut tavaroita sairaalakassista, leiponut ensimmäistä kertaa elämässäni kuivakakun pakkaseen ja syönyt sen sieltä vaivihkaa pois pala palalta. Kakun piti tietenkin olla sukulaishätävara, jonka Puumiksen uupuneet vanhemmat voivat näppärästi loihtia pöytään mahdollisten keski-ikäisten kyläilijöiden iloksi, mutta nyt siitä ei valitettavasti ole kuin rippeet jäljellä. No juu, se olikin vähän sellainen surkea koekakku, tosi rumakin oikeastaan, ja eiköhän tässä ehdi vielä leipoa - ja syödä - useammankin kakun ennen kuin Puumis suvaitsee saapua ihmisten ilmoille.

Käytiin eilen tutustumassa Tammisaaren synnytysosastoon. Mukava kätilö esitteli tiloja suomenruotsalaisella aksentilla ja oleskelutilassa iltateellä istuneet pariskunnatkin puhuivat enimmäkseen ruotsia - Puumis saa siis kielikylvyn heti kärkeen! Meitä oli tutustumiskierroksella viisi odottajaa plus tukihenkilöt (meidän lisäksi ainakin yksi muukin asui Helsingissä) eli aika pieni ryhmä siihen nähden, että edellinen suomenkielinen tutustumiskierros oli järjestetty kaksi viikkoa sitten. Muutenkaan sairaalassa ei ollut hässäkästä tietoakaan, vaan ympäristö vaikutti sekä sairaalan sisä- että ulkopuolelta kaikin puolin rauhalliselta. Hyvältä vaikutti myös se, että yleensä kaikille halukkaille riittää kuulema perhehuoneet (jos varsinaiset perhehuoneet ovat täynnä, tehdään erinäisiä tilajärjestelyjä niin että perhe saa kuitenkin halutessaan jonkinlaisen oman huoneen, johon isäkin mahtuu yöksi), jokaisessa synnytyshuoneessa on amme, kaikilla kätilöillä on akupunktio- ja vyöhyketerapiakoulutusta ja kaikkia turhia toimenpiteitä vältetään. Toisaalta myös lääkkeellistä kivunlievitystä on tarjolla 24 h, kuten myös ympärivuorokautinen leikkausvalmius. Ulkoiset puitteet sen sijaan eivät olleet mitenkään prameat, itse sairaalarakennus on aika vanha ja kulahtanut, odottavat kuulema peruskorjausta, ja esim. Jorvista tai Naistenklinikalta varmaankin löytyisi huomattavasti fiinimmät tilat. Pääasia eli toimintakulttuuri tuntui kuitenkin olevan kaikin puolin kohdallaan, eli eiköhän sinne kannata se puolentoistatunnin ajomatka kärsiä... Ja, kuten Tammisaaren kätilö huomautti, onhan siinä sitten matkalla Jorvi ja oliko se nyt Lohjan sairaala vai mikä, jos vauva  jotenkin kummasti rupeaisi syntymään matkalla.

Ja tosiaan: Kela korvaa kuin korvaakin taksimatkat Tammisaareen, omavastuu on vähän yli 9 euroa per suunta! Mahtavaa! Nyt sitten vaan odotellaan, että syntyis jo, maha painaa ja kärsimättömyys lisääntyy...