Nyt kesän aikana minua on ruvennut piinaamaan hirveä hedelmänhimo, olen suorastaan ahminut nektariineja, persikoita, kirsikoita, mansikoita ja varsinkin vadelmia. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, viime viikolla sorruin jopa vadelmavarkaisiin! Juttu meni niin, että olimme siskoni kanssa kävelemässä siirtolapuutarhoilla ja käveltyämme aikamme ylikypsien puutarhojen halki minä hormonieni myllertämä nainen en yksinkertaisesti pystynyt enää vastustamaan himojani ja vieressä killuvia tummanpunaisia ja valtavan suuria vadelmia, vaan lankesin (toki vaivihkaa sivuilleni vilkuillen) napsimaan tuntemattomien lähimmäisteni vaivalla kasvattamia vaapukoita! Eikä siinä vielä kaikki, toissapäivänä otin uusiksi ja suuntasin jälleen samaan paikkaan, tällä kertaa opiskelukaverini kanssa. Vaikkei kukaan tälläkään kertaa nähnyt siirtolapuutarhalla kuljeskelevaa raskaana olevaa naista, joka häikäilemättömästi verotti muiden satoa himokas kiilto silmissään, eilinen kävelyretki päättyi silti kohtalaisen nolosti... Kun olimme lähdössä kotiin päin, huomasimme nimittäin jääneemme nakeliin puutarhalle, portit oli laitettu yöksi kiinni ja me avaimettomat raukat olimme sisäpuolella. Katselimme vähän aikaa ympärillemme, mutta puutarha oli hiljainen, eikä siinä sitten auttanut muu kuin ryhtyä kiipeämään kolmimetrisen aidan yli, mikä onkin tosiaan helpommin sanottu kuin tehty silloin jos henkilö sattuu olemaan seitsemännellä kuulla raskaana. Sain vielä jotenkuten kammettua itseni aidan toista laitaa ylös, mutta sitten notkeus loppui kesken matkan ja killuin mahani varassa aidan päällä toinen jalka ja käsi toisella ja toinen toisella puolella aitaa roikottaen. Onneksi ohi sattui kulkemaan teinipoika, joka tyttöystävänsä patistamana ("Mene nyt auttamaan äläkä seiso siinä kädet taskuissa!") tuli ottamaan minua vastaan ja pääsin maahan yhtenä kappaleena.

Tätä ei kyllä kerrota Puumikselle!