H-P palasi Italiasta ja kävimme katsomassa kaksiviikkoista sukulaistamme, joka oli todella pieni ja kaunis olento! Tyttö kuulema syö ja nukkuu hyvin ja oli jo ollut viikonloppuna ensimmäisissä urheilukisoissaankin. Synnytyskertomuskin oli ihan kannustava, onneksi. Ihan sivuhuomautuksena sanottakoon, että en kyllä ollenkaan ymmärrä sitä, että raskaana olevan naisen läsnäolo innostaa jotkut ihmiset maalailemaan kauhutarinoita synnytyksistä, koliikista ja erilaisista vauva-/lapsihelveteistä.  Tuntuu että jotkut  ihmiset oikein nauttivat kun pääsevät varoittelemaan tai suorastaan pelottelemaan epävarmoja esikoisen odottajia: "Odottakaahan vaan..."  No, onneksi olemme kuitenkin kaiken kaikkiaan kuulleet enemmän kannustuksia kuin pirujen maalailua ja pystyneet kehittämään ihan luottavaisen asenteen lokakuuta ajatellen.

Pakastimme eilen monta kiloa mansikoita, säilöimme kokonaisia, viipaleita ja survosta erikokoisiin jääkukkarasioihin, ja kirjoitimme päälle "mansikkaviipale 2007" tai "mansikka kok. 2007". Elämä alkaa siis tosiaan muistuttaa äidin ja isän elämää (sekä oman äitini ja isäni elämää että ihan vain yleisesti äitimäistä ja isämäistä elämää), mansikkashown lisäksi tästä todistaa muun muassa se, että olen mennyt viikonloppuisinkin aikaisin nukkumaan, käyttänyt pyöräilykypärää, keittänyt mannapuuroa ja kiisseliä ja odottanut ihan vain periaatteesta vihreän valon vaihtumista ennen suojatien ylittämistä, vaikkei yhtään autoa tullutkaan. Kaikista rituaaleista huolimatta en kuitenkaan ole ihan vielä sisäistänyt uutta (tulevaa) rooliani ja äidin titteliäni, ja Kelan vanhempainrahahakemusta täyttäessäni kesti muutaman sekunnin ennen kuin ymmärsin että viimeisessä kohdassa pyydetty "äidin allekirjoitus" viittasi tosiaan minuun itseeni eikä äitiini. Tuntuu ettei siitä ole kuin hetki kun minä kiikutin koulusta ja harrastuksista lappuja äidille allekirjoitettavaksi, ja nyt yhtäkkiä se olenkin sitten minä, joka allekirjoitan lapsen vakuutus- ja rokotuspaperit!