Ei haittaa yhtään, että on pitkästä aikaa vähän viileempi ilma! Joudun joka tapauksessa olemaan päivät  töissä eli siis sisällä ja jo näin viikolla 22 (ja pari päivää päälle) maha tuo oman mausteensa tähän oleiluun.

Viime viikonloppu kului mökkeillessä melko haastavalla porukalla eli kolmestaan Hyökkäävän Puuman ja hänen äitinsä kanssa. En haluaisi pönkittää anoppi-myyttiä, mutta kyllä tuo äiti-poika-miniä-yhdistelmä ainakin meidän tapauksessamme on usein jotenkin kumman kuluttava... No, Näsijärven vesi oli ihanan lämmintä ja minäkin onneton konttorirotta sain ehkä vihdoin hiukan väriä. Lauantaina olimme Hyökkäävän Puuman sukulaistädin 60-vuotispäivillä, josta tunsin ihmisiä vain etäisesti ulkonäöltä. Olen nykyään niin laiska tutustumaan uusiin ihmisiin, että keskityin lähinnä tarkkailemaan pihalla vilistäviä eri ikäisiä lapsia (etenkin erästä vuoden ikäistä hattupäistä talliaista) ja miettimään, miltä Pikkupuuma mahtaa näyttää ensi kesänä, tai sitä seuraavana tai sitä seuraavana kesänä. Olen muutenkin ollut viime aikoina aika hajamielinen ja varmaan poissaolevakin, ajatukset alkavat huolestuttavalla tavalla kiertää oman navan ympärillä... Ja tilanne varmaankin vain pahenee syksyä kohti mentäessä, eli kohta minua ei luultavasti jaksa kukaan. Mökkeily oli tietysti sinänsä ihan mukavaa, vaikka H-P:n äidin suurpiirteinen tyyli ruuanlaitossa aiheuttikin hiukan stressiä. Äidillä ei ole mökillä tapana pestä käsiään tai salaattiin silputtavia multaisia/espanjalaisia vihanneksia, ja hän on tottunut keittämään kahvin ja puuron mutaisesta ja epäilemättä myös kohtalaisen saastuneesta järvivedestä. Minä en yksinkertaisesti kehdannut kieltäytyä syömästä ja juomasta tarjottuja salaatteja ja kahveja ja yöllä sitten pohdin neuroottisena listeriabakteereja ja kaikkia muita mahdollisia matosia, joita ehkä olisin saattanut saada sisuksiini. Siis kyllähän sitä vielä omalla terveydellään leikkii (ja pieni mullan syöminenkään harvemmin on terveelle aikuiselle kovin vaarallista), mutta nyt kun Puumis alkaa muuttua koko ajan todellisemmaksi, niin kaikenlainen huolehtiminen tuntuu vain lisääntyvän.

Ehkä nykyään tiedetään liikaa kaikista mahdollisista riskeistä, tai ainakin tämmöisten hermoheikkojen yksilöiden voisi ihan yksinkertaisesti olla parempi tietää niistä vähän vähemmän. Varsinkin nuo neuvolan ohjeistukset ja kaikki se erilaisten käyrien ja numeroiden kanssa pelaaminen aiheuttavat paineita, ja saavat miettimään, onko tästä kaikesta kontrolloinnista lopulta enemmän hyötyä vai haittaa. Periaatteessa ymmärrän, ettei kukaan odottaja ole kaikilla neuvolan mittareilla mitattuna täydellinen normiyksilö ja silti useimmat saavat ihan terveitä lapsia. Siitä huolimatta ahdistun, kun terkkari toistuvasti huomauttaa esimerkiksi alhaisesta hemoglobiinistani ja sanoo aina painokkaasti, että "asia on tärkeä, sillä vauvan AIVOT tarvitsevat rautaa". Rupeaa tuntumaan siltä, että me saamme nyt sitten ilmeisesti poikkeuksellisen tyhmän lapsen, kun minä en onnistu kaikista rautatableteista huolimatta saamaan hemoglobiiniani kunnolliselle tasolle.

Eli tällaisissa neuroottisissa tunnelmissa taas mennään... No joo, ensi kerralla lupaan ryhdistäytyä ja kirjoittaa vaihteeksi niistä hyvistäkin fiiliksistä (joita kuitenkin on jatkuvasti näitä negatiivisia enemmän)!