Pitkästä aikaa!

Oltiin viikonloppuna Tukholmassa sukuloimassa, nyt kannattaa matkustaa, kun jaksaa vielä kiertää kaupungilla ja kävellä pitkiäkin matkoja. Tämä pidennetty viikonloppu olikin sitten vähän niin kuin kesälomani, olen nimittäin koko kesän töissä tienaamassa, ettei syksyn äitiyspäivärahaa laskettaisi ihan opintotuen eli minimin mukaan (en muuten ole maininnut työnantajalle raskaudestani mitään, katsotaan mikä on viikon päästä reaktio kun purjehdin paikalle mahoineni). Mutta vielä pari sanaa Tukhomasta, jonka keskustan vauvatiheys on kyllä melkein ällistyttävä, joka nurkalla tulee vaunuissa ja syleissä vastaan pieniä kansalaisia - medborgare! Ulkonäköön panostaminen alkaa selvästi jo heti syntymän jälkeen, monet vauvat on puettu suorastaan trendikkäästi, hehkeistä, nuorista - ja ympäri vuoden ruskettuneista - äideistä ja isistä nyt puhumattakaan. Kyllä samoja piirteitä on toisaalta nähtävissä Suomessakin; ei täälläkään ulkonäköpaineet tunnu hellittävän edes odotusaikana tai silloinkaan kun nainen on juuri synnyttänyt. Eri aikoina äiteihin on varmasti kohdistunut erilaisia vaatimuksia, ja jos äidin 50-luvulla kuului olla väsymätön, pullantuoksuinen ja aina onnellisen oloinen kodinhengetär, nyt ihanteena on jatkuvasti hyvännäköinen ja seksuaalisesti aktiivinen odottaja ja äiti.

No, enpä osaa nyt kehitellä tuota tuon pidemmälle, joten vaihdan aihetta ennen kuin nukahdan koneen ääreen. Kun vielä pari viikkoa sitten valittelin mahattomuutta, niin sen asian suhteen kävi juuri niin kuin joku kanssaodottaja ennusti: maha ilmestyi yhtäkkiä ja on sittemmin kasvanut lähes pelottavaa vauhtia. Pelottavaa ensinnäkin siinä mielessä, että mikäli paisumistahti pysyy tällaisena, olen syksyyn mennessä todella valtava ilmestys (ja mitenkähän sitten esimerkiksi jaksan kävellä kotiini neljänteen kerrokseen  tässä hissittömässä talossa?!) Ja toisaalta siksi, että nyt on taas iskenyt sama tunne kuin alkuraskaudesta, eli että en yksinkertaisesti pysy oikein kärryillä tässä kaikessa. Aika kuluu niin nopeasti ja pakollista tekemistä on koko ajan sen verran paljon, että pelkään, etten ehdi tarpeeksi valmistautua henkisesti tai ihan konkreettisestikaan lokakuiseen tulokkaaseen. Luultavasti unohdamme H-P:n kanssa kaikessa epäkäytännöllisyydessämme jotain ratkaisevaa ja eräänä päivänä vain huomaamme että "ei voi olla totta, nyt se Puumis sitten syntyi ja muutti meille pysyvästi asumaan, miten tätä nyt sitten hoidetaan tai olisiko ne vaunut tosiaan kantsinut hankkia etukäteen?"