Eilen puumat tervehtivät ensimmäistä kertaa toisiaan, Pikkupuuma tönäisi tomerasti Hyökkäävän Puuman kättä! :)

Itselläni sen sijaan oli eilen se sama tunne, joka tässä on tasaisin väliajoin ottanut vallan, ja häipynyt sitten taas taka-alalle. Olotila muistuttaa vahvasti tilannetta, jolloin aloittaa uudessa työpaikassa tai lähtee pitemmäksi aikaa ulkomaille. Olenkin tässä muistellut esimerkiksi ensimmäisiä päiviäni siinä ranskalaisessa ravintolassa, josta yhtäkkiä löysin itseni 18-vuotiaana ilman kovinkaan kummoisia ranskantaitoja saati pienintäkään kokemusta tarjoilijan työstä tai siitä ruotsalaisesta vanhainkodista, jossa vaihdoin elämäni ensimmäiset vaipat, ilman sen erityisempiä ohjeita, ja yritin samalla saada selvää tekohampaattomalla suulla lausutusta riikinruotsista. Ja tosiaan, nyt on taas vahvasti tuo sama heikoilla jäillä olemisen tunne! Tarkoitan heikoilla jäillä olemisen tunteella tilannetta, jossa ihminen on niin ulalla, ettei osaa edes muodostaa järkeviä kysymyksiä. Siis tilannetta, jossa joutuu käyttämään energiansa siihen, ettei kuitenkaan ihan kaikkineen ja kaikille paljastaisi, kuinka pihalla oikeastaan onkaan, ja jolloin mieleen hiipii epäilys siitä, onkohan oma pää sittenkään varustettu ihan normaaleilla aivoilla, kun kerran jatkuvasti tuntee itsensä niin tyhmäksi. Eli sillä lailla. Eilen tuo tunne pukkasi pintaan kun soitin Tammisaaren synnytyssairaalaan ja vasta siinä vaiheessa kun toisessa päässä jo nostettiin luuri, tajusin, etten todellakaan tiennyt, mitä puhelimeen sitten pitäisi sanoa. Neuvolassa oli kehotettu ottamaan itse yhteyttä Tammisaareen ja kun kerran Haikaranpesäänkin voi soittaa jo heti tokan ultran jälkeen, päätin sitten käydä tuumasta toimeen, vaikka synnytykseenhän on vielä aikaa. Ja siinä puhelimessa roikkuessani tosiaan sitten huomasin, ettei minulla oikeastaan ollut mitään käsitystä miksi ja milloin ja miten sairaalaan ilmoittaudutaan eli mitä ihan konkreettisesti pitäisi sanoa. Siis pitäisikö ruveta selittämään tilannettaan jotenkin juurta jaksaen vaiko sanoa vain, että "ilmoittautuisin synnyttäjäksi, kiitos". No, selvisin sitten kai jotenkuten tilanteesta ja sovimme, että soitan uudestaan raskausviikon 30 tienoilla ja katsomme sitten, milloin voimme H-P:n kanssa tulla tutustumiskäynnille sairaalaan.

Lopuksi vielä metaforisesti (olen kai lukenut liikaa retoriikan teoriaa graduani varten) ensisynnyttäjän tunnoista:
Ensin seison uimahallin hyppytornissa (vähintäänkin kympissä!) ja arvon, uskallanko vai enkö uskalla. Alhaalla yksi huutaa, että siitä vaan, kyllä sinä pystyt, ja toinen, että tuo näyttää hurjalta, harkitse nyt vielä.  "Mitäs tuossa, totta kai pystyt" -huudot ärsyttävät, mutta "en ole varma onko sinusta tuohon" -huudot ärsyttävät vielä paljon enemmän ja provosoivat toimimaan juuri niin kuin EI neuvota. Joka tapauksessa päätös on tehtävä itse, koska muiden ohjeet ovat - kuten aina - ristiriitaisia. Niinpä päätän, ettei tässä ole koko elämää aikaa pelätä, puristan silmät ja nenän kiinni ja hyppään. Vedessä räpiköin ensin säälittävän näköisenä, henki ei kulje ja vettä menee nenään. Lopulta löydän itselleni sopivimman uimatyylin ja jatkan uimista entistä voimakkaampana!