Ennen kuin päätimme lähteä leikkiin, puhuimme joskus H-P:n kanssa siitä, kannattaako tällaiseen maailmaan ylipäänsä hankkia lapsia. Keskustelu eteni niin, että minä vaivuin maailmantuskaan ja rupesin esimerkiksi miettimään, milloin se lopullinen ekokatastrofi iskee ja voiko maapallolla enää elää sadan vuoden päästä (yleensä olen kyllä aika positiivinen ihminen mutta esim. ympäristöasioihin liittyen saatan joskus ruveta synkistelemään). H-P yritti sitten parhaansa mukaan luoda optimistisempaa ilmapiiriä ja tolkuttaa, ettei saa heittää hanskoja naulaan vaan täytyy mielummin toimia paremman maailman puolesta sen minkä jaksaa ja pystyy. Yleensä minä kuitenkin tavallaan voitin, verbaalisempi kun olen, ja tunnelma jäi synkäksi. Toinen keskustelunaihe oli sitten se, kannattaako meidän kahden hankkia lapsia, eli olemmeko me tarpeeksi hyviä vanhemmiksi. Tai olemmeko me tarpeeksi varmoja, eli rupeaako meitä sittenkin kaduttamaan, kun huomaamme miten työlästä kaikki on? Mikään kysymyksistä ei tietenkään koskaan tullut ratkaistua (miten ne voisivatkaan tulla?) mutta tässä sitä nyt ollaan.

Jossain vaiheessa rupesi kuitenkin tuntumaan siltä, ettei ihminen voi elää elämäänsä niin, että varautuu koko ajan pahimpaan, vaan sitä on vain pakko olla (uhka)rohkea ja luottaa tulevaisuuteen ja itseensä. Niinkuin aikaisemmatkin sukupolvet ovat tehneet - siis jos ovat edes kauheasti tältä kantilta asioita kelanneet. Esimerkkinä olen sitten miettinyt vaikka isovanhempiani, jotka varmaan ovat aika tyypillisiä oman sukupolvensa ihmisiä. Mummot ovat pärjänneet ihan hyvin parikymppisinä (siis itseäni nuorempina) äiteinä ilman sisävessoja tai pesukoneita ja vaarikin on ainakin jälkikasvun järjellisyydestä päätellen ollut ihan tarpeeksi hyvä isä vaikka olikin juuri palannut sotimasta (eli oli varmaan henkisesti aika paljon huterampi kuin nyt vaikkapa mukavissa oloissa varttunut H-P). Ja omat vanhempani ovat sitten viitsineet pyöräyttää minut kaksvitosina opintolainaisina ja muutenkin köyhinä yksiötään somistamaan.

No joo, onhan se tietysti niinkin, että meillä on nyt toiset haasteet, on pätkätyöt ja muut epävarmuudet, mutta tarkoitan nyt lähinnä sitä, että ei se ole ennenkään niin helppoa ollut ja silti kaikki on yleensä järjestynyt ihan hyvin ja kaikenmaailman epätäydelliset yksilöt ovat kasvattaneet niin ikään epätäydellisiä mutta kuitenkin ihan tarpeeksi täydellisiä vesoja. Eli voisi olettaa, että lapsen kanssa pärjää ihan normaaleilla aivoilla ja normaaleilla hartiavoimilla ja pitkäpinnaisuudella ja normaalilla kukkarolla, ilman että kukaan saa korjaamattomia traumoja. Ja ekokatastrofin suhteenkin tulevaisuuden tasitelujoukkoja tarvitaan!

Oho, tulipas aika paatoksellista tekstiä, nyt on kyllä korkea aika mennä nukkumaan... Öitä!