Alkuraskaus on ristiriitaista aikaa. Kun tein raskaustestin, olin täysin ulalla, enkä tiennyt, miten kahteen punaiseen viivaan pitäisi reagoida. Päällimmäisenä mielessä pyöri yksi kysymys: voiko tämä olla totta? Sitten tulivat muut kysymykset. Voiko asian kertoa miehelle puhelimitse, kesken työpäivän? Miten pian tästä pitäisi kertoa ystäville ja mihin sävyyn? Entä jos saankin keskenmenon tai jos sikiö on täysin elinkelvoton ja raskaus joudutaan keskeyttämään? Mitenkähän ne kaksi lasia viiniä, jotka join lauantaina...?

Vaikka raskaus pyöri mielessä oikeastaan koko ajan, toisaalta sitä ei uskaltanut ajatella liikaa. (Toisaalta myös siitä, ettei kuitenkaan ajatellut raskautta aivan joka hetki saattoi tulla huono omatunto: olen raskaana, enkä edes muista sitä!) Mutta varsinkaan en uskaltanut riemuita näkyvästi. Luulen, että varovaisuuden taustalla kummitteli suomalainen nöyryyden vaatimus ja ajatus siitä, että "ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa" tai että "ylpeys käy lankeemuksen edellä". Ajattelin kai vähintäänkin alitajuisesti, että tuo huonoa onnea ja pahaa karmaa, jos innostun vauva-ajatuksesta liian aikaisin ja etenkin, jos kuulutan innostustani muille. Huonoa onnea tuo epäilemättä myös se, jos asia leviää heti ensimmäisinä viikkoina puolituttujen korviin. Tai jos ryntään ostamaan äitiysvaatteita itselleni, tai - mikä vielä pahempaa - tavaroita tulevalle vauvalle, ennen kuin maha näkyy kunnolla ja molemmat ultratutkimukset on tehty. Niinpä kerroin parhaille ystävillenikin raskausuutisen hyvin varovaiseen sävyyn: "olen raskaana, mutta tämä on nyt vielä ihan alussa ja kaikkea voi vielä sattua"...

Omalla kohdallani käänne oli ensimmäinen ultratutkimus, joka tehtiin reilu viikko sitten (raskausviikolla 14). Kävimme Kätilöopistolla yhdessä Hyökkäävän Puuman (siis mieheni, jolla on kummallinen eläinidentiteetti...) kanssa ja näimme virkeänä liikkuvan sikiön silmästä silmään. Olo oli helpottunut ja uskalsin vihdoin ruveta hihkumaan raskaudestani. Tuli, ehkä ensimmäistä kertaa, voimakkaasti sellainen olo, että onpa kivaa olla raskaana ja aivan mahtavaa saada syksyllä lapsi! Vaikka olenkin siis uskaltanut jo alkaa nauttia raskaana olosta ja hersyttelemään jopa vauva-ajatuksella, olen edelleen puheissani aika varovainen. Olen huomannut, että on paljon helpompaa puhua negatiivisista asioista, esim. pahoinvoinnista, väsymyksestä ja synnytyspeloista kuin onnellisista tunteista, joita kuitenkin on paljon negatiivisia hetkiä enemmän. Onnen toitottaminen kai tulkitaan helposti kehuskeluksi, joka saattaa loukata jotakuta. Eikös suomalaisilla ole tähänkin sananlasku valmiina, se jossa puhutaan onnen kätkemisestä?